Masurimpressan elämää voi seurata Rimpressapäiväkirjasta http://rimpressa.wordpress.com

Nyt tiedän mitä odotusaika tarkoittaa. Tiedän miltä tuntuu odottaa, että tulisi ilta ja yksi päivä olisi taas onnellisesti ohi, odottaa, että viikko kuluisi ja luku näyttäisi taas vähän turvallisemmalta, odottaa, että kesä tulisi ja odotus olisi jo lopuillaan, odottaa, että pieni ihminen olisi pois minusta ja turvallisesti minulla. Odotan ja odotan ja odotan…

Ja kun odotan, kanssani odottaa pelko. Se on seuralaisistani kaikkein vaiken sietää. Se on vieraistani ainut, jonka haluaisin häätää lopullisesti pois, mutta johon minulla ei ole mitään valtaa. En ole koskaan aikaisemmin tajunnut, miten vahva ja itsepäinen kumppani se onkaan. Yrittäessäni seurustella onnen kanssa, tehdäkseni uutta tuttavuutta, pelko kiilaa aina väliin. Ilkkuen se muistuttaa, kuinka onni voi pettää. Ylimielisesti se  maalaa kauhukuvia pettymyksistä ja tuhoon tuomituista unelmista. Pirullisesti se nauraa uskolle, ja toivoa se väheksyy päätään pudistellen. Kun sitten päätän nousta sitä vastaan, laittaa sen aisoihin, se piiloutuu johonkin lähisölle ja odottaa. Pienestäkin vihjeestä se ryntää takaisin estraadille entistä vahvempana. Hymyilee kaikkitietävästi kuin sanoen: “I told you so!”

“Minä vapisen vain sisäisesti, ja se on pienen karhun rohkein tapa olla vapisematta.” – Nalle Puh -

Tuona päivänä onni siis muutti takaisin luokseni. Tälläkin kertaa se toi mukanaan lahjan. Lahja on huolellisesti paketoitu sisääni. Se on kääritty minuun ja minun sisälläni kasvaa uusi elämä.

Onnelle ei kuitenkaan tällä kertaa ole minussa tilaa aivan niin paljon kuin aikaisemmin. Suru on yhä seuralaisistani läheisin, eivätkä pelko ja ikäväkään suostu luovuttamaan tilaansa helpolla. Niinpä onni saa tyytyä vähempää. Odotella oikeaa hetkeä. Aivain kuin onnen pitäisi todistaa minulle luotettavuutensa, ennen kuin uskallan antaa sen täysin asettua paikoilleen.

“Kuuntelen, odotan hiljaa. Sydän on turtunut.

Niin monta sirua siitä on jo pois murtunut.

Silti en luovuttaa tahdo. Periksi anna en.

Minussa elää toivo, siemenen kokoinen.”

Tästä alkaa uusi tarina…

Minä en koskaan suostunut jäämään ilman tarkoitusta. Minä en suostunut olemaan pelkkä sattuman uhri. Uskon nimittäin, että jostakin syystä juuri minulle kuului käydä näin. Jostain syystä minun tarvitsi kokea tämä, jotta voisin kasvaa. Jotta voisin nähdä ja kokea sellaista kauneutta, jota en ennen edes tiennyt olevan. Kauneutta ohikulkevan ihmisen salaperäisissä otsarypyissä, kaupan kassajonossa kiukuttevan vanhemman naisen kimeässä äänessä, käsi kädessä kulkevan parin älyttömässä hymyssä, polvensa satuttaneen lapsen lohduttomassa itkussa. Ennen muuta näen kauneutta surussa, menetyksen kipeässä kaipauksessa, jota ilman minulla ei olisi poikiani, jota ilman en olisi nyt kokonainen.

Näen kauneutta uudessa mahdollisuudessa, joka tulee aina menetetyn tilalle.

“Olen särkynyt saviruukku, pala palalta murtui pois. Vaan ihmettelin ja itkin, en millään murtunut ois. Suru suurin minut murskasi, vaan talletti kaikki palat. Niin paljon minua ravisti, tahtoi muuttaa kokonaan. Anna savelle uusi muoto. Tee minusta uusi ruukku. Rakkautesi nyt näytä, taas murtunutta käytä. Tahdon kertoa särkyneille, ei siruja heitetä pois. Kallista halpa savikin uudessa ruukussa ois…”

Kuinka epäreiluutta voi oppia sietämään? Kuinka sen voi hyväksyä ilman katkeruutta? Aluksi tuntui, ettei mitenkään. Jumituin miksi -sanaan tiukasti, kuin se olisi ollut liimattuna minuun. Etsin syytä. Tarvitsin syyn. Täytyyhän ihmisen surulle ja kärsimykselle olla jokin syy, jokin selitys. Täytyyhän sille olla jokin tarkoitus, miksi ensin annetaan jotakin niin arvokasta, vain jotta se voitaisiin repia pois. Opin pian, ettei sellaita syytä välttämättä ole. Tai jos onkin, en ehkä saisi sitä koskaan selville. “Kuka sulle on luvannut reilun elämän?”

Aloin etsiä elämästä epäreiluutta. Luin onnettomuuksista, sairauksista, nälänhädästä, sodasta ja kuolemasta. Aloin ymmärtää, ettei minun menetykseni ja epäonneni ehkä ollutkaan pahinta maailmassa. Ei se helpottanut suruani, mutta se sai minut kestämään sitä paremmin. Epäreiluus alkoi tuntua siedettävältä. Aloin pikkuhiljaa hyväksyä, ettei tapahtumalle ehkä ollutkaan sen syvempää selitystä tai syytä. Elämässä tapahtuu joka päivä epäreiluja asioita ja joskus ne vain sattuvat omalle kohdalle. Ja miksi ei sattuisi. Miksi ei minulle, jos kerran muillekin? Miksipä ei meille? Miksipä ei?

“Ajatteles, jos joku puu kaatuisi kun me olemme sen alla!” “Ajatteles, jos ei kaadu”, Puh sanoi pitkään harkittuaan.

Kun viimein sain tietää, ettei mitään ollut enää tehtävissä, ettei mikään, edes ihme, voi pelastaa pienokaisiani, tunsin outoa helpotusta. Sain luvan lopettaa toivottoman taisteluni mahdotonta vastaan. Sitten ajatukset karkasivat todellisuuteen. Aivan hetken kuluttua, joutuisin synnyttämään kaksi pientä lasta. Synnyttäisin heidät vain, jotta he voisivat kuolla.

Miten sellaisesta voi selvitä? Näkisinkö heidät elävänä? Näkisinkö heidän kuolevan? Olisivatko he jo kuolleet syntyessään? Miltä he näyttäisivät? Pitäisivätkö he ääntä? Kuulisinko heidän kuolevan? Selviäisinkö siitä? Miten mieheni selviäisi?

Miljoonat kysymykset valtasivat mieleni. Ne purkautivat ulos ja törmäsivät kätilöön, joka onneksemme oli erittäin ammattitaitoinen, määrätietoinen ja empaattinen ihminen. Rohkeasti hän vastasi jokaiseen kysymykseeni parhaansa mukaan, ja kysyi ääneen ne kysymykset, joita en itse osannut kysyä, mutta joihin kipeästi kaipasin vastauksia.

Kun sitten tuli synnytyksen aika, pelko väistyi. Tilalle tuli rauha, tyyneys, arvokkuus. En halunnut pilata sitä ainoata hetkeä, jolloin näkisin poikani. Halusin heidän syntyvän rauhalliseen kauniiseen hetkeen. Heidän arvoiseensa hetkeen. Ensin syntyi Aapeli. Sinnikäs pikkumies ei olisi halunnut mennä. Hän sinnitteli elossa pienen hetken, aivan kuin näyttäen maailmalle, että ilman taistelua täältä ei lähdetä. Näyttäen meille, ettei lähtenyt omasta halustaan. Pian hän nukahti rauhallisesti. Peepeli tuli hetkeä myöhemmin jo valmiiksi nukkuneena. Hän oli lähtenyt veljensä matkaan. Vierekkäin he nukkuivat kauniina, uskomattoman kauniina.

On melkeinpä uskomatonta, että niinkin lohduttomalta tuntuva tilanne, voi olla niin kaunis ja herkkä. Olen uskomattoman ylpeä siitä, että sain olla noiden pienten seurassa, kun he saapuivat maailmaan. Sattuuhan se vieläkin, sattuu aivan saatanasti, etten saanut pitää heitä omanani, mutta se päätös ei ollut minun käsissäni. Miksi siis takertuisin johonkin, mihin en voi tarttua? Miksi rankaisisin itseäni lisää?

Ajatukseni liittyvät lapsen menetykseen. Sen aiheuttamiin lieveilmiöihin, kuten häpeäntunteeseen, yksinäisyyteen, itsesyytöksiin, katkeruuteen, pelkoon, toivoon ja epätoivoon sekä selviytymiseen.

Ajatukset ovat minun, eikä niitä pidä yleistää. Mutta joillekin, saman kokeneille, ne voivat tuoda lohtua, vastauksia tai lisää kysymyksiä, joihin vastauksen etsiminen saattaa johtaa oikeaan suuntaan.

“Ei kuulosta kovin järkevältä”, sanoi Kani. “Ei”, sanoi Puh nöyrästi. “Ei kuulostakaan nyt, kun sen sanoo ääneen. Sitä ennen se kuulosti aivan järkevältä.”

Hän seisoi vierellä surussani alusta asti. Ensimmäisestä epäilyksestä lohduttomaan tietoon, ja aina sen jälkeenkin. Hän otti kanssani vastaan nuo pienet enkelit ja katsoi vierestä, kuinka ne lehahtivat lentoon, jättäen minut ikävään ja epätoivoon. Hän pelkäsi, suri ja kärsi, mutta ei koskaan kaatanut sitä minun päälleni. Hän suoritti velvollisuuksistaan vaikeinta, mutta varmasti palkitsevinta. Hän suoritti äitiyttä.

Kiitos äiti, kiitos.

Ilman kutsua he saapuivat sisääni. Täyttivät minut sanattomalla ymmärryksellä. Lohduttivat tietämättään edes miten sen tekivät. Olemalla, kuulemalla, itkemällä mukana. En päästänyt kaikkia lähelle, sillä lähelläni ei ollut paljon tilaa. Mukanani kannoin kuitenkin heidät kaikki.

Ne, jotka pääsivät sisälle asti, aloittivat suursiivouksen. Jokainen tavallaan ja taidollaan tamppasi ja tomutti, luuttusi ja lakaisi. Pian alkoikin paikoitellen sisälläni kiiltämään uusia pieniä pisteitä, joista sain voimaa niin, että vihdoin uskalsin tarttua itsekin rättiin.

Teille, jotka suru päästi sisääni, tahdon sanoa nöyrimmän kiitokseni.

“Se, että muistit minua surussani, sai kyyneleet valumaan silmäkulmasta.

Ne putosivat lakanalle, ja kirjoittivat siihen sinun nimesi ja sanan KIITOS.

Ne kyyneleet tulivat sydämestä.”